Vertaisuuden kokemus voi syntyä kun lakkaa tietämästä

Järjestöjalostamossa yhtenä työhyvinvointia ja tuottavuutta lisäävänä menetelmänä sovelletaan vertaismentoroinnin menetelmää. Vertaismentorointi lyhykäisyydessään tarkoittaa sitä, että samassa tilanteessa olevat ihmiset muodostavat ryhmän, jossa jakavat osaamista, tietotaitoa ja asiantuntijuutta, sekä oman työn hankauskohtia ja onnistumisia. Tämän vuoden ensimmäinen järjestötyöntekijöiden vertaismentorointiryhmä starttasi Iisalmessa helmikuussa. Toimin ryhmän fasilitaattorina ja oli jännittävää seurata, kuinka ryhmä lähtee käyntiin, miten jäsenet ottavat toisensa vastaan ja löytyykö yhteistä säveltä.

Mentorointi perinteisesti on tarkoittanut tiedon siirtoa “mestarilta oppipojalle”. Tässä mallissa mestari on kokeneempi, kuin oppia ottava aloittelija. Vertaismentoroinnissa lähtökohta on vertaisuus. Vertaismentorointiryhmän jäsenillä on yhdistävä tekijä, he antavat oman osaamisensa ryhmän käyttöön ja kantavat itse vastuuta omasta oppimisesta. Vertaisuuden kokemus voi syntyä, jos ryhmän jäsenet ymmärtävät jaetun asiantuntijuuden, vastavuoroisuuden, yhdessä oppimisen ja dialogin merkityksen. Järjestöjalostamon vertaismentorointiryhmän jäseniä yhdistävät pienessä järjestössä työskenteleminen, itäsuomalaisuus ja halu oppia jotakin uutta, kehittää omaa työtään, jakaa asioita ja parantaa työhyvinvointia.

Järjestöjen työntekijöitä kuvaillaan toisinaan melkoisiksi “järjestöjyriksi”. Se on kyllä ihan osuva kuvaus, sitä ei käy kieltäminen. Enkä yhtään ihmettele. Työt vaativat itsenäisyyttä, pärjääminen päättäväisyyttä ja lisäksi toimijat vaalivat oman järjestön vahvaakin arvopohjaa. Kukin toimii tyylillään, kantaa vastuuta toiminnastaan ja on asiantuntija omalla tontillaan. Ei siis ihme, että yhdistysten yhteistyö voi olla joskus muutaman mutkan takana.

”Ei tietämisen tila”

Kouluttaja, työnohjaaja ja työhyvinvointivalmentaja Anneli Litovaara on kouluttanut vahvan ammatti-identiteetin omaavia ihmisiä, joiden koulutus perustuu tietämiseen ja asiantuntijuuteen, esimerkiksi opettajia ja terveydenhuollon ammattilaisia.

”Heidän koulutuksensa perustuu tietämiseen ja asiantuntijuuteen, jonka perusteella heidän oletetaan tietävän asiat ja antavan ohjeita ja neuvoja. Asiantuntijan rooli voi muodostua raskaaksi, koska hänen tulee aina tietää. Asiantuntija määrittelee ongelmanraratkaisut. Tämä on paitsi rasite, myös este hyvälle vuorovaikutukselle.”

Kuinka sitten voin fasilitaattorina tukea vuoropuhelua, vastavuoroisuutta ja yhdessä tekemistä? Miten vertaisuus voi toteutua, ja miten luodaan edellytyksiä sille, että järjestötyöntekijöiden vertaisryhmä vastaa siihen tarpeeseen, jota varten se on olemassa?

Ryhmän toimimisen yhtenä edellytyksenä on tasavertaisen vuorovaikutuksen syntyminen. Litovaaran mukaan vuorovaikutusta ei synny, mikäli meillä ei ole uskallusta heittää asiantuntijan viittaa harteilta. Ryhmän toimimiseen vaaditaan myös luottamusta, moniäänisyyttä, avoimuutta, sitoutumista ja sitä, että ilmapiiri on salliva ja asioista on lupa puhua. Minulta fasilitaattorina, ja ryhmäläisiltä vaaditaan siis rohkeutta, uteliaisuutta ja uskallusta suostua olemaan ilman asiantuntijuutta ja valmista tietämistä. Tarvitaan heittäytymistä tilaan, jossa jokainen on oman elämänsä asiantuntija. Tarvitaan myös toisen asiantuntijuuden ja osaamisen arvostamista ja tunnustamista, sekä motivaatiota.

Litovaaran mukaan tätä tilaa voidaan kutsua myös “ei tietämisen tilaksi”, joka on tuttu termi myös terapiatyöstä ja työnohjauksesta.

Ryhmän fasilitaattorina toimiminen, itsekin järjestötyön arkea elävänä, on toimimista “kaksoisroolissa”. Fasilitoinnissa ei lähtökohtaisesti ole kyse ohjaamisesta, vaan mahdollistamisesta. Lipsuminen tietämisen puolelle on kuitenkin kovin helppoa ja voi tapahtua huomaamatta. Siihen vaikuttavat myös omat odotukset itseään kohtaan.

Allekirjoitan Anneli Litovaaran kuvauksen asiantuntijatyöntekijöistä. Ennen ryhmän alkua kuvittelin, että ryhmäläiset odottavat minun tietävän keinot ja konstit siihen, miten asiat omalla työpaikalla laitetaan toimimaan.

”Lisää myötätuntoa ja yhdessä elämistä neuvojen sijaan”

Ensimmäinen kokoontumiskertamme oli mielestäni onnistunut. Keskustelut kävivät ensimmäisen tapaamisen luonteesta huolimatta ihanan vilkkaina ja aiheet tulivat lähelle omaa arkeani. Olisin halunnut heittäytyä keskusteluihin mukaan, minulla olisi ollut asiaa, ja olisin halunnut kovasti kertoa, että “minullekin kävi niin, ja silloin minua auttoi kun toimin näin!”

Osaksi tämä johtui aiheen läheisyydestä ja innostuksestani. Jaan kuitenkin myös Annelin tunnistaman tunteen: Olipa ihanan helpottavaa, kun uskaltautui heittäytymään tilaan, jossa minun ei tarvitsekaan tietää vastauksia!

Me suomalaiset olemme helposti ratkaisu- ja tietokeskeisiä. Toisinaan kuitenkin kaipaamme vain myötätuntoa ja yhdessä elämistä neuvojen sijaan. Tarvitsemme läsnäoloa ja haluamme tulla kuulluksi ja nähdyksi ja kokea, että olemme tärkeitä ja mielipiteillämme on merkitystä, niin töissä kuin vapaa-ajalla.

Vertaismentorointi ei toimintamuotona ole työnohjausta, eikä terapiaa, mutta uskon, että sillä voi olla parhaassa tapauksessa samankaltaisia vaikutuksia. Odotan jo innolla seuraavaa kokoontumistamme, joka tapahtuu verkon välityksellä.

Kirjoittaja Anniina Löytönen, Järjestöjalostamo -hankkeen kehittäjä ja Joensuun Setlementti ry:n toiminnanjohtaja

Anniina Löytönen

Lisäluettavaa:

eMessi2 -hankkeen loppuraportti (vertaismentorointi ja järjestötyö)

Kaunismaa Pekka & Rajalin Minna 2015: Järjestöt eMessissä. Koulutusopas verkkopohjaiset vertaismentoroinnin toteuttamisesta. 

Litovaara Anneli 2009:  Ratkaisukeskeisestä vuorovaikutuksesta ja ei-tietämisestä: Kaiku viesti, 1/2009, Valtiokonttori

 

 

 

 

 

Vapaaehtoinen – järjestön työntekijä vai asiakas?

Monet järjestöt käyttävät toiminnassaan vapaaehtoisia. Joillekin järjestöille vapaaehtoiset ovat toiminnan elinehto. Laajemmasta näkökulmasta ajateltuna vapaaehtoistoiminta on koko yhteiskunnan toimivuuden kannalta olennaisen tärkeää, jopa välttämätöntä. On sanottu, että ”ilman vapaapalokuntia Suomi palaisi maan tasalle.”

Jotta vapaaehtoisia saataisiin mukaan ja myös pysymään toiminnassa mukana, heitä rekrytoidaan ja (ainakin toivottavasti) koulutetaan ja perehdytetään tehtäviin, motivoidaan sekä sitoutetaan. Heiltä myös pyydetään ja heille annetaan palautetta.

Kaikkea tuota tehdään (ainakin toivottavasti) myös palkkatyösuhteen ollessa kyseessä, mutta mikä erottaa työsuhteessa tehtävän työn vapaaehtoistyöstä? Tai vapaaehtoistoiminnasta, jota termiä usein vapaaehtoisuuden kentällä nykyään suositaan.

Kaksi keskeistä vapaaehtoistoiminnan palkkatyöstä erottavaa piirrettä ovat vapaaehtoisuus ja palkattomuus. Näistä seuraa muutamia asioita, jotka keskeisesti vaikuttavat keinoihin, joilla ihmisiä saadaan mukaan toimintaan ja heidät pidetään motivoituneina jatkamaan.

Kun ihminen solmii työsopimuksen, hänellä on mahdollisen ja toivottavan sisäisen motivaation lisäksi ainakin kaksi hyvää syytä saapua työpaikalle: palkka ja työsopimuksen noudattamatta jättämisestä seuraavat sanktiot. Näitä kumpaakaan vapaaehtoisella ei ole. Pitää siis olla muita syitä.

Vapaaehtoisen motiiveista

Vapaaehtoisten motivaatiota tutkinut Anne Birgitta Pessi (esim. Pessi-Oravasaari, Kansalaisjärjestötoiminnan ytimessä 2010) on rakentanut havaintojensa perustella niin sanotun vapaaehtoistyön timanttimallin, jossa ihmisten odotuksia vapaaehtoistoimintaa kohtaan kuvataan neljän ulottuvuuden avulla:

Antaminen – Saaminen

Pohdinta – Toiminta

Etäisyys – Läheisyys

Uusi – Jatkuvuus

Kiinnostaako vapaaehtoista juuri meidän järjestömme toiminnassa auttamisenhalu vain hakeeko hän vaikkapa uutta tietoa ja osaamista harkinnassa olevaa alan vaihtoa ajatellen? Haluaako potentiaalinen vapaaehtoisemme liittyä meihin päästäkseen rakentamaan omien arvojensa mukaista maailmaa, vai sattuuko meillä vain olemaan tarjolla hänen näkökulmastaan kiinnostavaa käytännön toimintaa? Hakeeko hän sosiaalista yhteyttä toisiin kaltaisiinsa tai kenties uudenlaisiin ihmisiin vai antaako hän mieluummin panoksensa etäältä, vaikkapa verkon välityksellä? Vaihtaako hän mielellään vapaaehtoistoimintansa kohdetta uusia kokemuksia koko ajan etsien vai kaipaako ensi sijassa tuttua yhteisöä ja pysyvää tehtävänkuvaa?

Usein vapaaehtoisen motivaation taustalla on moniakin noista tekijöistä, myös saman akselin ääripäistä. Kaikki eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita kaikesta, mikä tuo haasteita järjestöille rekrytointiin ja tehtävänkuvien laadintaan. Mitä enemmän järjestö saa vapaaehtoisia rekrytoidessaan selville edellä mainittuja asioita asiakkaidensa motivaatiosta, sitä todennäköisemmin vapaehtoisille löytyy heitä kiinnostavat tehtävät ja sitä todennäköisemmin he tekevät osuutensa iloisesti ja sitoutuneesti.

Mitä? Kirjoitinko, että ”asiakkaidensa”? Ja tarkoitinko sillä nimenomaan vapaaehtoisia? Vastaus on kyllä.

Asiakkaista ja palveluista

Useimmitenhan näkökulma taitaa se, että palveluja tuottava järjestö tai muu organisaatio hakee vapaaehtoisia tekijöitä erilaisiin työtehtäviin, ja asiakkaaksi mielletään toimintojen ”kohteet”. Näitä ovat esimerkiksi erilaiset toiminnan, palvelujen, tuen ja virikkeiden tarvitsijat. Joskus asiakkaaksi ymmärretään jopa toinen, palvelun tilaajana toimiva organisaatio. Tässä lähestymistavassa vapaaehtoinen mielletään helposti järjestön työntekijäksi, mutta sellaiseksi jolle ei makseta palkkaa.

Tilanne muuttuu kokonaan, jos vapaaehtoinen ymmärretäänkin järjestön asiakkaaksi ja vapaaehtoistoiminta järjestön palvelutuotteeksi, jota se tarjoaa mielekästä vapaa-ajan toimintaa etsiville ihmisille. Tällöin tarjolla olevan tuotteen rakentamisessa ja sen markkinoinnissa korostuvat asiakaslähtöisyys ja houkuttelevuus. Vapaaehtoistyön ja laajemmin ajateltuna ihmisten vapaa-ajan käytön markkinathan ovat erittäin voimakkaan kilpailun kohteena.

Asiakaslähtöisen tuotekehittelyn välineistöön on viime vuosina tullut vahvasti palvelumuotoilu. Jos vapaaehtoisten rekrytointia pohditaan tästä näkökulmasta, tulee mietittäväksi mitkä ovat asiakkaan eli vapaaehtoisen palvelupolun tärkeimmät kontaktipisteet. Niitä ovat kaikki asiakkaan kokemat palveluprosessin vaiheet alkaen siitä, kun hän saa kuulla järjestön vapaaehtoistoiminnasta ja tarjolla olevista tehtävistä niihin perehdytyksen ja itse toiminnan kautta siihen, kun häntä kiitetään. Palveluprosessin huolellisen suunnittelun avulla voidaan ennakoida, mitä on otettava huomioon, jotta asiakas saisi mielekkään palvelukokemuksen, pysyisi asiakkaana jatkossakin ja suosittelisi järjestöä ja sen tarjoamaa vapaaehtoistoimintaa muillekin.

Tiivistettynä: Rakenna vapaaehtoistoimintasi helposti hahmotettaviksi tehtäväkokonaisuuksiksi. Ota huomioon ihmisten erilaiset motivaatiot. Huolehdi siitä että tarjoamaasi toimintaan on helppo osallistua. Kohtele vapaaehtoistasi kuin hyvää asiakasta.

Juha Iso-Aho

Kirjoittaja toimii projektipäällikkönä ja lehtorina Humakin TKI-toimisto Etelä-Karjalassa Imatralla ja vetää lukuvuonna 2016 – 2017 jo viidettä kertaa toteutettavaa ’Vapaaehtoistoiminnan johtaminen organisaatioissa’ –opintokokonaisuutta Humakin avoimessa

Juha Iso-Aho

Lisäluettavaa aiheesta: 

Onnistunut vapaaehtoistoiminta -opas (Kierrätyskeskus 2014, toim. Katja Kaila)

Iso-Aho Juha ja Eskola Juho (toim.) 2012. Kulttuuria vapaaehtoistyönä! Sarja F. Katsauksia ja aineistoja 15, 2012. Humanistinen ammattikorkeakoulu. 

Iso-Aho Juha 2011. Kulttuuri kutsuu. Vapaaehtoiset tapahtumisen voimavarana ja hengenluojina. Tuottaja2020 – Osaraportti 6. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kulttuuri ja luova ala. Helsinki 2011.

 

Yksi (lyhyempi) video kertoo enemmän kuin… toinen (pidempi)

Neljävuotiaana löysin isäni kaitafilmikameran. Pienestä kohdistimen aukosta yritin nähdä maailmaa, ja punaisesta napista painettuani kamera alkoi surista. ”Pidä kamera vakaana,” ohjeisti isäni minua, kun otin ensimmäisiä askeliani kuvaamisen maailmaan. Kolmen viikon jälkeen posti toi  Agfa-paperiin käärityn vihreän rullan, joka sisälsi dokumentoitua elämäämme kolme minuuttia 20 sekuntia. Pimeässä huoneessa projektorimme hurisi ja heijasti valkealle seinälle poukkoilevaa kuvaa ja syöttövirheen sattuessa kuuma lamppu poltti filmin kuplivaksi massaksi. Innostus oli kuitenkin tarttunut ja  siitä lähtien olen tuntenut vetoa liikkuvan kuvan illusioon tekniikasta riippumatta. Tänä päivänä jokaisella älypuhelimen omistajalla on oma kuvauskalusto taskussa ja valmiin filmin odottaminen ei kestä kolmea viikkoa. Maailma on tullut tältä osin helpommaksi.

Kuvallistunut kulttuurimme

Vanha kulunut sanonta väittää, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja jos vanhan kansan aikaan olisi ollut käytössä videoita, niin sanontaa olisi jatkettu jotenkin nokkelasti – ja video viisituhatta lisää.   Kulttuurimme on kuvallistunut ja samalla viestien sisältö tiivistynyt ja lyhentynyt. Kuvia otetaan ja julkaistaan suunnattomia määriä ja visuaalisuus ajaa usein sisällön ohi. Se miltä sanomamme näyttää on usein tärkeämpää kuin mitä sanomme. Viestiminen kuvien ja liikkuvan kuvan kautta on usein nopeampaa, joskus helpompaa  ja joissain tapauksissa jopa laadukkaampaa. Tekninen kehitys on mahdollistanut nopean ja helpon tavan kuvata ja teknisesti laadukkaamman lopputuloksen. Kuinka  lie käynyt sisällön?

Kuva ja elävä kuva, video ovat  tänä päivänä mahtitekijöitä viestinnässä, ja erilaisten sosiaalisen median julkaisualustojen vuoksi, voimme puhua lähes jokamiehen oikeudesta. Videot eri muodoissaan kuuluvat nykyaikaiseen organisaatioviestintään ja siten myös osaksi järjestöjen viestintää. Kansalaisten median tuotantotaidot ovat kasvaneet ja välineet ovat kaikkien ulottuvilla.  Kuka tahansa voi julkaisemallaan videolla saada tuhansien ihmisten huomion. Lisäksi julkaistavat videot ovat nopeutuneet ja viesti on tiivistetty usein vain muutamaan kymmeneen sekuntiin.  Tähän on syynä sosiaalinen media, joka on ’pakko-opettanut’ meidät tiivistämään kirjallisen sanomamme 140 merkkiin ja  videomme 15 (Instagram-sovellus) tai kuuteen (Vine-sovellus) sekuntiin. Tietenkin on edelleen mahdollista julkaista Youtube-sovelluksessa 15 minuutin tai jopa pidempiä videoita, mutta suuntaus on kohti lyhyempää, nopeatempoisempaa ja tiiviimpää viestintää ja tämä on varmasti hyvä huomioida myös järjestöjen viestinnässä. Jos tämän päivän nuorelle riittää 6-15 sekunnin video kertomaan idean, niin pitäisikö järjestöjen kertoa tarina heidän tyylillään, jos mielivät  toimintaansa mukaan nuoria?

 

Uudella tavalla yhdistystoimintaa näkyväksi

Järjestöjalostamossa olemme järjestäneet erilaisia sosiaalisen median koulutuksia yhdistystoimijoille Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa.  Karkauspäivänä (29.2.) vuorossa oli videokoulutus yhdessä  Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen, JAKE-hankkeen ja Pohjois-Karjalan Kansanterveys ry:n  kanssa. Valmistautuessani koulutukseen katselin useampana päivänä Youtube-ohjelman kautta useita tunteja erilaisia yhdistysten ja järjestöjen julkaisemia videoita. Lisäksi vietin parina viikonloppuna useista tunteja seuraamalla Periscope-sovelluksessa lähetettyjä ’livelähetyksiä’ ympäri maailmaa ja tutkimalla Vine-sovelluksessa kuuden sekunnin minivideoita. Täytyy myöntää, että kaikesta Periscope-sovelluksen huonosta maineesta  ja laaduttomasta, ”sosiaalipornoksi” luokiteltavasta sisällöstä huolimatta haluan olla idealisti ja uskoa Periscope-sovelluksen kehittäjien ideaan ’katsella maailmaa toisen ihmisen silmin.’  Haluan uskoa myös mahdollisuuteen käyttää Periscope-sovellusta laadukkaan sisällön välittämiseen järjestöjen viestinnässä (oletko kokeillut?)

 

Video – liikkuva kuva – tarjoaa vahvan ja vaikuttavan välineen järjestöjen viestintään. Muutamalla lähikuvalla kasvoista ja  yleiskuvalla laajemmasta tilanteesta on, mahdollista kertoa tarina, joka jää katsojan mieleen.  Hyvän järjestövideon tekeminen ei vaadi suurta budjettia, vaan ennemmin kantavan idean ja muutaman kuvaamiseen liittyvän perusasian hallitsemista.  Kaikkea ei tarvitse kertoa yhdellä videolla, vaan parempi on kuvata useita lyhyitä videoita, jotka keskittyvät yhteen teemaan.  Tärkeintä on säilyttää nuoruuden rentous ja ennakkoluulottomuus ja lähteä rohkeasti kokeilemaan videokuvaamista oman järjestön viestinnässä ja tuottamaan illuusioita. Hyvään tarinaan emme tarvitse tuhatta sanaa vaan neljä liikkuvaa kuvaa riittää!

Videokuvaamisen sietämätön helppous tiivistettynä

  • (lähes) jokaisella on laite, jolla voi kuvata
  • (lähes) jokainen voi  oppia kuvaamaan
  • (lähes) jokainen voi julkaista kuvaamansa videon

Aloita tästä:

  • Laadi synopsis – muutamalla lauseella
  • Suunnittele kohtaukset
  • Suunnittele eri kuvakokojen käyttö
  • Lisäksi mieti mitä välineitä/materiaaleja tarvitset videon tuottamisessa?
  • Yhdistyksen esittely: tarinan rakenne ’pähkinänkuoressa’
    • Alkukuva: mikä olette ja mitä teette?
    • Kerro esim. 4 asiaa, 4:llä kuvalla, mitä teette, yhdistyksenne missio
    • Vetoomus katsojalle, osallistaminen
    • Loppukuva, joka kokoaa asiat yhteen
    • Editointi elementtien lisääminen (musiikki, teksti), videon julkaiseminen ja markkinointi

Kari Keuru, lehtori/hankesuunnittelija/projektipäällikkö

WP_20160229_009

Elokuvaamisen verkkokurssiaineisto

http://elokuvantaju.aalto.fi

Kuvakokoja, kuvauskulmia ja kameran liikuttamista voit opiskella täältä

https://www.youtube.com/watch?v=j5886yCsmrg

Viestin tiivistämisestä muutamaan kuvaan pari esimerkkiä

https://www.youtube.com/watch?v=B5YWlTukJE8

https://www.youtube.com/watch?v=H4Uo1hGsqVA&feature=youtu.be